Inspiraatio iski pitkästä aikaa, joten aloitin uuden scifi-novellin :-)
* * *
POHJATTOMAN KUILUN POHJA© Vumpalouska 2018
Ulkopuolisten suurlinjurit olivat liikkuvia avaruuskaupunkeja, itsenäisiä mikrokosmoksia, jotka kykenivät viettämään vuosikymmeniä tähtienvälisillä matkoilla poikkeamatta kertaakaan asutun tai asumattoman järjestelmän lähelle. Suurlinjurit oli suunniteltu täysin omavaraisiksi; ne kuljettivat mukanaan kymmeniä automatisoituja tuotantolaitoksia, satoja nanosampoja, pienoistelakkaa sekä kokonaista laivastoa planeettojenvälisiä kaivos- ja jalostusaluksia, jotka täydensivät niiden raaka-ainevarastoja aina kun niiden isännät uskaltautuivat tekemään lyhyen sukelluksen jonkin takaperiferian järjestelmän Oortin pilveen. Suurlinjurit olivat koko Ulkopuolisten kulttuurin perusta. Ne kuuluivat ihmiskunnan asuttaman avaruuden suurimpiin, kehittyneimpiin ja voimakkaimpiin aluksiin. Jokainen suurlinjuri oli oma post-ihmisten sivilisaationsa: ainutlaatuinen, hämmentävä ja käsittämättömän monimutkainen.
Tämä nimenomainen suurlinjuri vaikutti myös olevan kuollut.
Kahdeksankymmenenkuudentuhannen kilometrin etäisyydeltä se erottui paljaalla silmällä tummana kiilamaisena varjona, joka kuvastui vasten nimettömän kaasuplaneetan siniharmaita pilvivöitä ja valkoisia myrskykeskuksia. Se näytti pimeältä ja pahaenteiseltä kuin nukkuva tulivuori.
Luutnantti Ason Vaskela pakottautui irrottamaan katseensa kaukaisesta aluksesta ja leijaili keskirungon tarkkailukuvusta putkimaiselle nollapainovoiman käytävälle. Jos suurlinjuri alkaisi osoittaa elonmerkkejä ja sen miehistö olisi vihamielinen, Harmonialiiton kevyt tiedustelutukialus
Parsifal ja sen neljä soihtualussaattajaa olisivat toivottoman alivoimaisessa asemassa. Mikään ei kuitenkaan viitannut siihen suuntaan, että suurlinjurissa oli miehistöä tai edes energiaa. Ulkoisesti se vaikutti yhtä elottomalta kuin avaruusmainareiden tyhjäksi kovertama ja hylkäämä asteroidi.
Vaskela antoi tarkkailukupua suojaavan panssarilevyn liukua automaattisesti paikoilleen. Oli tietenkin kertakaikkisen typerää uskotella itselleen, että ihmissilmät olisivat voineet havaita mitään sellaista joka jäisi huomaamatta rungon sensoreilta – tai oikeammin niiden välittämää datavirtaa väsymättä analysoivilta tekoälyiltä, jotka suorittivat septiljoonia laskutoimituksia sekunnissa ja puristivat saamistaan tiedoista irti niin paljon kuin fysiikan lait sallivat. Vaskela oli siirrännäistensä kautta jatkuvassa yhteydessä
Parsifalin sisäiseen tietoverkkoon. Komentosillan tekoälyt ja niihin kytkeytyneet teknosavantit eivät olleet muuttaneet arviotaan suurlinjurin tilasta moneen tuntiin.
Vaskela ojensi kolminivelisen jalkansa, tarttui tarttumavarpaillaan seinässä olevaan kahvaan ja heilautti itsensä avonaiseen ilmalukkoon, jonka kautta pääsi
Parsifalin komentosillalle johtavaan käytävään.
Parsifal oli lähes kaksi kertaa suurempi kuin saattoaluksensa, mutta sen miehistötilat olivat vain aavistuksen verran tilavammat. Suurin osa tiedustelutukialuksesta muodostui konversiomoottorista ja polttoainesäiliöistä, kvanttikupla-ajolaitteen rengasmaisesta ulkonemasta sekä neljästä planeettojenvälisen hävittäjäaluksen kiinnitysalustasta, jotka ympäröivät keskirunkoa kuin mekaanisen jättiläisen käsivarret. Aluksen kaikki paineistetut tilat sijaitsivat kapeassa keskirungossa, ja niiden päästä päähän liikkuminen vei kokeneelta avaruusmatkaajalta vain muutaman minuutin.
Ei sen puoleen, että
Parsifalissa olisi ollut tungosta. Aluksen miehistö koostui viidestätoista painottomuuteen sopeutuneesta, geneettisesti epäsosiaalisesta avaruuslaisesta sekä muutamasta kyberneettisesti parannellusta huoltosimpanssista. Kaikilla oli tarkkaan määritelty tehtävänsä ja vastuualueensa. Miehistönjäsenten ei tarvinnut yleensä fyysisesti tavata toisiaan, mikä sopi heille mainiosti. Lipuessaan käytävää pitkin komentosillalle Vaskela ei nähnyt ketään muita.
Komentosilta oli pyöreä, kohtumainen tila keskirungon ytimessä. Se oli aluksen parhaiten suojattu paikka, hermokeskus, josta käsin komentaja Agapella Miron kontrolloi pientä laivastoaan. Vaskelan saapuessa komentosilta toimi täydellä viiden hengen miehityksellä, mikä oli hyvin harvinaista; yleensä Miron oli komentosillalla yksin. Komentajan lisäksi läsnä olivat nyt aluksen kaikki neljä teknosavanttia. Nykytilassaan heidät olisi tosin voinut melkeinpä laskea osaksi kalustoa. He makasivat liikkumattomina kiihdytyssohvillaan, syvälle analyyttiseen autismiin vaipuneina. He olivat kytkeytyneet tekoälypartnereihinsa niskaporteistaan kiemurtelevien kvanttioptisen kaapelien välityksellä ja yrittivät selvittää elottoman suurlinjurin mysteeriä.
Työ näytti edistyvän tuskallisen hitaasti.
»Mitään uutta?» Vaskela tiedusteli. Kysymys ei ollut täysin muodollinen, sillä vaikka komentokeskuksen havainnot jaettiin lopulta
Parsifalin tietoverkossa, ne kulkivat aina komentajan kautta ja saapuivat joskus usean minuutin viiveellä.
»Riippuu näkökulmasta», Miron vastasi kääntämättä katsettaan pelkistettyjä kaavioita sisältävästä kovavalopäätteestä, joka leijui hänen edessään kuin suorakulmion muotoinen portti johonkin kaksiulotteiseen maailmankaikkeuteen. Hän oli avaruuslainen kuten Vaskela: pienikokoinen, karvaton, sinertävä ja varustettu kolminivelisillä raajoilla, jotka kaikki päättyivät nelisormisiin käsiin. »Olemme sulkeneet pois joitakin vaihtoehtoja. Suurlinjuri ei luultavasti ole hylätty... ei ainakaan vapaaehtoisesti. Painovoimatutkan mukaan sen massa on lähes kuusisataa miljoonaa tonnia, joten se on täydessä lastissa. Emme myöskään havaitse lähiavaruudessa ajoainejälkiä, jotka olisivat yhteensopivia Ulkopuolisten käyttämien planeettojenvälisten alustyyppien kanssa. Itse asiassa emme havaitse lähiavaruudessa mitään ajoainejälkiä.»
Se
oli outo havainto. Suurlinjuri kiersi kaasuplaneettaa vakaasti kuin pieni kuu. Sen ohjaamisen nykyiselle radalleen oli täytynyt olla tarkoituksenmukainen ja monimutkainen prosessi. Suurlinjurin kokoisen aluksen konversiomoottorin sylkemistä eksoottisista hiukkasista ja ionisoituneesta kaasusta olisi pitänyt olla havaittavia jämiä vielä vuosienkin jälkeen.
»Kauanko se oikein on ollut täällä?» Vaskela kysyi.
»Ei aavistustakaan. Ajattelin lähettää luotaimen tutkimaan kaasuplaneetan kuita. Jos löydämme niiden pintaan sitoutuneita jäänteitä konversiomoottorin tuottamista hiukkasista, voimme ehkä laskea karkean ajankohdan, jolloin täällä on viimeksi liikkunut jotain keinotekoista.»
Nopaisti
3 253
